Ensimmäinen hoitokerta

6.7. oli kaunis aurinkoinen keskiviikkoaamu sairaalaan mentäessä. Ensimmäisessä risteyksessä jo tuli kahtiajakoinen olo, pitääkö mennä sairaalaan, miksei voi mennä muualle. Toisaalta tietynlainen kiitollisuus siitä, että nyt alettaisiin kuitenkin sairautta hoitaa.

Klo 8. otettiin sydänfilmi ja heti sen jälkeen sukeuduttuani osastolla sairaalan vaaleanvirheisiin varusteisiin otettiin myös luuydinnäyte (kristabiopsia). Se oli perin ikävän tuntuinen tutkimus. Näyte otettiin kylkimakuulla lonkkaluusta ja vaikka lihasosa puudutettiin hyvin oli luun pinta niin tunteva, että se todella sattui kun neulaa työnnettiin läpi. Mitään imaisun aiheuttamaa tuntemusta en sitten huomannut kun puristin rystyset valkoisena sängynreunaa.

Kymmeneltä nestetippa paikoillaan ja pian sen jälkeen suun kautta otetut Panadol, antihistamiini- ja kortisonitabletit otettuna  ja sitten alkoi Rituksimab + kortisonitiputus  (rituksimab on suonensisäisesti annosteltava lääke, joka annetaan yleensä joko yksittäishoitona tai yhdistettynä solunsalpaajahoitoon, jolloin sen avulla voidaan tehostaa solunsalpaajien tehoa, kortisoni tukilääkkeenä ja myös estämään pahoinvointia). Rituksimabista voi saada ensimmäisellä kerralla erilaisia reaktioita, joten minäkin oli kytkettynä sydänvalvontakoneeseen ja sairaanhoitajan kokoaikaisessa valvonnassa.Heti ensimmäisen viiden minuutin aikana sainkin melkoisen ahdistuskohtauksen, henki tuntui loppuvan ja kävi rahisemaan. Sain toisen annoksen kortisonia suoneen, lisähappea  ja olo siitä helpotti. Infuusiokone lisäsi aineen tiputusnopeutta aikavälein, muistaakseni viisi kertaa. Jossain vaiheessa tuli uusi tunne, että alkaisi taas ahdistaa, mutta se meni onneksi sitten itsekseen heti ohi. Tiputus kesti 3,5 tuntia ja sain sen jälkeen vielä vatsansuojalääkettä (Somac) ja kihtiinkin käytettävää lääkettä (Apurin), joka estää hajoavista huonoista soluista munuaisille aiheutuvia ongelmia, koska kaikki kuona poistuu lopulta virtsan kautta elimistöstä. Näitä kahta lääkettä sain myös matkaan tabletteina ja otan niitä aamuisin koko hoitojen ajan. Lääkkeen anto onnistui kuin onnistuikin ja olin hyvillä mielin, koska ahdistuskohtauksen tullessa ajattelin, että tässäkö tätä nyt ollaan, eikö lääke sovi ollenkaan. En tuntenut mitään sivuoireita, kävin perheen kanssa jopa pienellä ulkokävelyllä illan suussa  ja nukuinkin yöni sitten ihan hyvin. Onneksi jopa huoneen ilmastointi toimi moitteettomasti vaikka ulkona olikin helle.

7.7. torstaina sitten normaalit sairaalan aamurutiinit verensokerin, lämmön, painon ja verenpaineenmittauksineen ja tablettilääkeaamiaisineen. Tosin noita ennen olin jo kävellyt parkkipaikan ympäri pienen aamulenkin, kun ajattelin että pientä liikuntaa on saatava, että jaksaisi päivän maata.

Aamupäiväruuan jälkeen alkoi sitten varsinainen sytostaattien tiputus ns. CHOP-hoito, jossa kolmea eri ainetta  (syklofosfamidia (C), doksorubisiinia (H), vinkristiiniä (O) ja prednisonia (P). ) Ensimmäisenä annettu oli iso pullo aivan kirkkaanpunaista nestettä ja kaksi muuta pienempiä ja värittömiä. Homma oli ohi kolmessa tunnissa ja vointini oli koko ajan ihan hyvä.Tosin pelästyin pahanpäiväisesti kun menin sitten eka kerran pissalle ja totesin tulleen aineen ihan verenpunaiseksi. Ajattelin, että nyt se ainoa munuainen joka minulla on on jotenkin varmaan rivahtanut, mutta sänkyyn palattuani ja nähtyäni huonekaverin katetripussissa olevan vastaavan tuotoksen olevan kirkkaan sinistä huokasin helpotuksesta. Hänelle nimittäin annettiin samaan aikaan myös samoja hoitoja, mutta pullossa oleva aine oli hänellä sinistä. Hoitajalta vielä varmistelin asiaa ja hän sanoi unohtaneensa mainita, että väriaine poistuu melko nopeasti.

Odottelin sitten, että varmaan kohta iskee sivuvaikutukset, mutta janon tunnetta ja kielen pientä pistelyä lukuun ottamatta ei muuta tuntunut. Ruokakin maistui ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt sairaalan ruoka voi yleensä maistua. Taas käveltiin perheen kanssa iltalenkki parkkipaikan takana olevan lammen rantaan ja tämä 21. hääpäivämme ilta sujui ihan rattoisasti jutellen kunnes he lähtivät. Seuraavana päivänä minäkin pääsisin kotiin jos ei muuta ihmeempää ilmenisi.

Mutta toisin kävi. Illalla hoitaja kyseli vatsan toimimisesta ja totesin että ei toimi ei. Sain sitten iltapalan kanssa ulostuslääkettä, sellaista veteen sekoitettavaa jonka oli tarkoitus sitoa massaan nestettä ja auttaa asiaa. Kävi kuitenkin niin, että reilun kahden tunnit kuluttua kun nousin mennäkseni pesemään hampaani minulle tuli yht'äkkiä vessassa hiki pintaan ja näin pelistä kuinka veri pakeni kasvoiltani. Samalla alkoi mieletön pakottava kipu ylävatsalla. Pääsin sänkyyn ja hälytin hoitajan koska kipu oli kova tuntui säteilevän vasemmalta läpi selän puolelle. Hoitaja lähti hakemaan lääkäriä ja sydänfilmikonetta. Soitin miehelleni, että tietäisivät kotona mitä oli tapahtunut ja he lähtivät tulemaan luokseni.  Tällä välin oli sitten mentävä jo vessaan ja jonkinmoisen pankin räjäytyksen sainkin aikaan, mutta kipu jatkui lähes samanlaisena. Sain taas lisähappea ja sydänfilmikin sitten otettiin eikä siinä näkynyt mitään poikkeavaa. Päivystävän lääkärin puhelinohjeella aloitettiin vatsansuojalääkkeen tiputus ja olo alkoi pikku hiljaa sen myötä helpottaa. Perhe ehti paikalle vähän ennen lääkäriä, joka sitten paineli vatsaa ja määräsi kuvattavaksi. Joten kellon ollessa lähes puoliyössä minua lähdettiin kärräämään röntgeniin. Matkalla hyökkäsi vielä verikokeen ottaja kärryineen käytävälle ja otti siinä näytteen. Röntgenkuvista ei paljastunut mitään tukosta ruoansulatuskanavassa ja viimein pääsin palaamaan osastolle ja perhekin löysi tiensä ulos sairaalasta pujottelemalla jostain sisäkautta ensiapuun ja sieltä ulos. Jostain sieltä kautta olivat kuulemma tulleetkin, kun pääovet olivat jo lukittuina. Seuraavalle aamupäivälle minulle oli vielä varattu ultraäänitutkimus.

Kuvittelin rauhoittuvani nukkumaan, mutta siitä mitään tullut! Huonekaverinani ollut lähes 80-vuotias nainen oli nukkunut pätkittäin koko päivän eikä hänellä unta riittänyt enää yöksi vaan hän nousi sängystä vähän väliä ja käveli ympäriinsä, höpötti itsekseen ja käveli sänkyni päädystä ja laidasta kiinni pitäen. Olin sitten juuri vaipunut jonkinlaiseen horteeseen kun hän yht'äkkiä tarrasi minua polvesta niin että säikähdin. Huudahdin, että mikä hätänä! Hän vaan totesi, että laitan tästä valot kun ei täällä mitään näe. Ja hän todella ajatteli laitta minulle "valot vinttiin". Nimittäin se mistä hän niitä yritti kääntää oli minun tippapulloni säädin. Minulle oli menossa Kalium-lisää kun arvo oli pudonnut kai siinä vatsahässäkässä. Silloin tuli mitta täyteen, soitin yökön ja sanoin että juttu on nyt niin, että jompikumpi tästä huoneesta on nyt saatava ulos, joko minä tai tuo toinen.. Hoitaja vei sitten vastustelevan mummelin käytävään kanslian viereen tarkkailtavaksi, jossa kuulin aamulla hänen pitäneen showta hoitajille koko yön. Vielä ennen kuin uskalsin nukahtaa pyysin yökköä tarkistamaan oliko tiputus oikealla nopeudella, ja totta vieköön mummeli on sen ehtinyt kääntää nopeimmalle kun sen oli tarkoitus tippua kaikkein hitaimmalla!

Joten sellaista menoa. Aamupäivän sitten odottelin pelkän nestetipan voimin sitä ultraäänitutkimusta, johon sain pyörätuolikyydin mennen tullen. Tutkimuksen tehnyt lääkäri totesi, että ei täällä ole nähtävissä mitään sellaista mitä ei olisi jo tiedossa ja näkyvissä viipalekuvauksessa. Joten joksikin vatsaoireeksi jäi se kipuilu.

Juteltiin sitten huonekaverin kanssa kun olin viimein palannut osastolle ja syönyt sairaalan gourmet-kellarista lämmitetyn ruoka-annokseni. Hän oli noin kaiken kaikkiaan varsin herttainen ja päiväsaikaan ihan järkevästi jutteleva vanhus. Sanoi että saa iltaisin unilääkettä pienen annoksen nukahtaakseen ja nyt tuo kaikki hässäkkä huoneessa oli herättänyt hänet ja sekoittanut päätä entisestään. Hän ei aamullakaan oikein ollut vielä tajunnut, missä oli ollut yön ja mitä oli tapahtunut.

Lääkärin kierrolla sain luvan lähteä seuraavana aamuna jos kaikki menisi normaalisti yön yli. Uni näytti maistuvan huonekaverille taas kaiken päivää....joten pelkäsin jo seuraava yötä valmiiksi. Kysyinkin sitten illlalla, että olisko mitään varasuunnitelmaa, jos sama meno jatkuisi tulevana yönä.  Jätin kertomatta, että olin käynyt iltapäivällä tutustumassa sairaalan hiljaiseen huoneeseen ja huomasin siellä olevan sohvan ja peiton, joten minun suunnitelmani oli ottaa tyyny kainaloon ja hipsiä sinne jos muu ei auttaisi. Hoitaja oli sitä mieltä, että parempi on ottaa huonekaveri taas tarkkailuun yöksi. Odotettavissa oli näet pientä häppeningiä kun oli kipannut omat ulostuslääkkeensä ja unilääkkeensä sinä iltana samalla kertaa... No, minä nukuin yöni rauhassa ja oli varsin ihana tunne kun hoitaja tuli sanomaan että aamupalan jälkeen voisin lähteä. Paperit olivat kuulemma jo valmiina.

Täydellinen ruokahaluttomuus iski välittömästi enkä tahtonut saada aamupalaa nieltyä, mutta urhoollisesti tungin sen naamariini, puin nopeasti omat vaatteet ja yhdeksältä olin jo valmis pakenemaan paikalta. Vielä onneksi tajusin reseptejä tarkistaessani, että puhuttu parin päivän mukaan tulevat kortisonitablettiannokset puuttuu. Hoitaja haki vielä ne ja sitten toivotin mummelille kädestä pitäen hyvää jatkoa ja kesää. Sinne hän jäi kyyneleet silmissään ja minun tuli häntä kovin sääli. Toivon vilpittömästi, että hänkin kuitenkin on päässyt tänään lähtemään omaan kotiinsa niin kuin oli luvattu.

Kotona käytyäni suihkussa ja päästyäni omaan sänkyyn hetkeksi lepäämään kaikki oli niin hyvin kuin ihmisellä olla voi. Grillatut lihavartaat, salaatti  ja uudet perunat maistuivat mainiosti. Punaviinin jätin sentään suosiolla väliin. Ainoa tuntemus lääkehoidosta on kaiken kaikkiaan toistaiseksi ollut vain suussa oleva kuiva tunne ja jano. Ja tietysti päiväunet maittaa, mutta hyvällä omalla tunnolla voin ne nyt kyllä ottaakin. Tosin aina olen varsinkin viikonloppuisin pienet nokoset ottanut mielelläni.  Nestettä pitää muuten hoitojen aikana  juoda n. 3 litraa päivässä ja kun on helle mielellään vaikka enempikin.Nyt on siis viides päivä ensimmäisen hoidon aloittamisesta. Sanottiin että valkosolujen solutaso on alimmillaan n. 7-10 päivää hoidosta, joten silloin on erityisesti syytä varoa infektioita. Eilen kuitenkin poikkesimme kummipojan luona kylässä, koska ajattelin että jos tulee myöhemmin hoidon aikana heikompia hetkiä, niin sitten en voi enää lähteä. Järkytys näytti olleen melkoinen kun heille kerroin tästä taudista, mutta niin kuin sanottu nämä askeleet on mentävä mitä on annettu!