Neulasta-injektio ilmeisesti alkoi korjata valkosoluja heti sen otettuani lauantaina eikä tällä kertaa tullut ensimmäisen kerran jäytävää kipua. En siis ollut mitään tarvetta ottaa sitä varalle saamaani Tramalia, luojan kiitos. Sunnuntaista tiistaihin oli kuitenkin väsyneempi ja jotenkin voimaton olo. Se ehkä hieman pelottavakin höyryveturitunne, sellainen "suurella liekillä palaminen" joka tuli viime kerralta oli nyt paljon laimeampi. Noina parina ensimmäisenä "matalina päivänä" en jaksanut lenkille lähteä, mutta aamujoogani tein ainakin toisena. Matalat päivät näyttivät siis olevan molemmilla kerroilla minulla lääkehoidon jälkeiset 7.-9. päivä. Ja luulen, että kaava toistuu jatkossakin. Ensimmäiset 5 päivää otetaan kortisonia tabletteina ja silloin ei olotilassani ollut kummallakaan kerralla mitään kovin erilaista, suun kuivumista lukuun ottamatta. Tästä eteenpäin puolitoista viikkoa onkin sitten luvassa normaalia oloa, jos kaikki toistuu 1. kerran mukaisesti.
Ainoa uusi oire oli vatsan sekaisin meno heti lauantaina ja sitten sunnuntaina ja taas vähän eilenkin. Luin lääkkeen käyttöohjeesta sen olevan mahdollinen sivuoire. Ei se kuitenkaan niin paha ole ollut, että kauheasti vaikuttaisi yleisvointiin. Tosin paino, joka laski silloin ensimmäisen hoidon aikana ja kohosi sitten kuitenkin takaisin samoihin lukemiin toiseen hoitoon mennessä, se on nyt laskenut n. kilon enemmän, mutta onhan tässä taas aikaa puolitoista viikkoa syödä reippaasti ja yrittää saada taas samoihin. Aika hullu tunne olla huolestunut painon laskemisesta, kun on ikänsä sitä jollain muotoa tarkkaillut ja yrittänyt pitää aisoissa :)
Syksy on tullut salakavalasti. Kaikki lenkkipolkujen varsien kasvustot on ihan ränsistyneitä. Voi johtua tietysti ennen näitä, nyt jotenkin jatkuvilta tuntuvia sateita edeltäneestä kuivuudesta. Puutarhamarjat on kypsiä. Karviaisia, mustia- ja punaisia viinimarjoja ja pensasmustikoita olen syönyt päivittäin. Nehän kun ovat kerrotun mukaan "superruokaa" varsinkin suoraan pensaasta.
Oma tukka on nyt sellainen muutaman millin sänki :) Sehän alkoi lähteä melko täsmälleen kaksi viikkoa ensimmäisestä hoidosta ja sitten ajeltiin parin päivän päästä siitä pois. Sillä karvarikoneella ei saanut ihan klaniksi leikattuakaan, vaan ne mitkä ei olleet lähteneet jäi ihan pikkuruiseksi sängeksi. Sitten tuli ennen 2. hoitokertaa se viiden päivän viivästys ja kas tukkahan vähän kasvoi siinä välissä. Nyt odotan jännityksellä mitä tapahtuu. Lähteekö tämä sänki ihan kokonaan ensi viikolla kun on taas kaksi viikkoa hoidosta mennyt. Pikkuhiljaa olen nyt totutellut olemaan kotona sisällä näine hyvineni ja perhekin on pikkuhiljaa kai tottunut. Alussa pidin huiveja koko ajan, mutta ne alkoi jo tavallaan kyllästyttää. Nyt olen pidellyt huppareita, välillä on huppu päässä välillä ilman. Näytän kuulemma ihan jou-jou nuorisolta, varsinkin kun istun huppu silmillä ja näpytän konetta :)
Pihalle mennessäni kyllä aina ollut jotain päässä, mutta pensasaidat on niin korkeat että eipä tänne juuri mistään näe paitsi takanaapurista. Varmasti tulee vielä sekin hetki, että pyyhkäisen vaikka roskista viemään ilman päähinettä. Ties vaikka tulen niin rohkeaksi, että lähden lenkille tai kirjastoon tuosta noin vaan. No, antaas nyt olla, vaikka voishan se olla mielenkiintoista kokea miltä tuntuu kun tuijotetaan. Saisi tietää miltä tuntuu niistä eri ihonvärin tai jonkun ruumiinvamman omaavista ihmisistä jotka eivät voi sitä mitenkään peittää.
Onhan minulla se peruukki, mutta pidän sitä nyt vain kun lähden oikein ihmisten ilmoille. Tiedän, että tulen taatusti vielä kyllästymään siihenkin.
Ihmisten suhtautuminen on ollut erilaista. Ne joita en ole sairastumiseni jälkeen nähnyt eivätkä edes tiedä, mutta esim. Facebookissa ovat, suhtautuvat tietysti ihan normaalisti. Ne työkaverit, joille tosin kerroin asiasta vain sähköpostilla (5 henkilöä) eivät ole kommentoineet asiaa millään tavalla yhtä naishenkilöä lukuun ottamatta. Niistä työkavereista joille lähetin suppean tekstarin (17 henkilöä) tilanteestani 3 henkilöä lähetti paluuviestin ja toivotti paranemista. Kävin pikaisesti työpaikallani heinäkuun lopussa ja ainoa paikalla ollut joka kyllä näki minut, suorastaan pakeni. Saattoi hänellä olla joku kiireellinen menokin, mutta ei tullut edes moikkaamaan. Peruukkiani nostan pomolleni, joka sentään pitää harvakseltaan yhteyttä.. Lähetti jopa kukkia silloin alussa koko työyhteisön puolesta. Sanoi, että olisi mukava jos joku kerta pystyisin lähtemään heidän kanssaan lounaalle, niin kuin meillä oli tapana tehdä porukalla päivittäin.
Läheisimpien sukulaisten kanssa ratkaisin asian aloittamalla tämän blogin, joka kyllä on julkinen, mutta osoitetta en ole juuri muille tutuilleni mainostanut. Täältä jokainen jota kiinnostaa voi katsoa mitä minulle tämän asian kanssa kuuluu. Olisi aika turhauttavaa aina vastata uudelleen ja uudelleen kysymykseen: miten sinä nyt voit? Jutut pyörisivät silloin todella vain tämän sairauden ympärillä. Yhteydenpitoa muista asioista on toisten kanssa enemmän toistan kanssa vähemmän, mutta tiedän sen johtuvan osittain siitä, etten ole ennen sairastumistani itse pitänyt yhteyttä juuri kehenkään. Olen vähän ollut sellainen oman tieni tallaaja enkä koskaan oikein ole osannut omista asioistani muille "huudella". Enempi olen ollut kuuntelijan roolissa. Sekin riittää, että he ovat olemassa ja saan jotain tietoa näiden ihmisten tavallisesta elämästä omine iloineen ja murheineen. Mutta niin kuin näkyy nyt meinaa välillä pää täyttyä ja johonkin päin sitä on purettava. Siispä kirjoitan tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti