Maanantaina sain neljännen lääkehoidon. Homma nopeutui entisestään puoli tuntia :) Klo 10:15 alkoi tiputus ja valmista tuli klo 14:15. Rituximab aloitettiin pienellä nopeudella ja sitä nostettiin viisi kertaa, joten lopussa päästiin poliklinikkanopeuteen 200 ml/h. Mitään ahdistusoireita ei tällä kertaa ilmennyt ja vietin aikaani lukemalla ja nukkumalla puolen tunnin päiväunet.
Viimeisenä annettu lääke oli nyt toinen kuin aikaisemmilla kerroilla. Sehän vaihdettiin siksi, koska aikaisempi aiheutti sormenpäiden ja varpaiden puutumista. Tällä ei siis pitäisi olla sitä vaikutusta. Eikä tosiaan nyt tunnukaan kuin vähäistä puutumista ihan sormien päissä. Joten toiveissa on että se siitä pikku hiljaa häipyisi kokonaan. Sairaanhoitaja kertoi, että tämä lääke vaikuttaa enemmän selkäytimeen, eli on mahdollista että valkosolut menevät matalammalle kuin aikaisemmin. Joten tällä kertaa lienee oltava entistä varovaisempi, etten koukkaa jotain infektiota.Ummetusta aiheuttava ominaisuus tälläkin lääkkeellä sen sijaan on niin kuin aikaisemmallakin. Ja minä kun jo ajattelin pääseväni siitä eroon! Onneksi tuo ei vaivaa kuin pari kolme päivää hoidon saamisen jälkeen ja kun "pankki on kerran räjäytetty" niin sitten taas pärjäillään normaalisti.
Olo on siis lääkehoidon jälkeinen "tavanomainen". Ruokahalu on vähissä, mutta kun alkaa syödä niin ihan hyvin sitten maistuu. Uni on kortisonin ajan pätkittäistä ja mielessä myllää monenlaisia asioita. Eilen sähköpostiin saamani tiedote työpaikalla 15.9. alkavista YT-neuvotteluista ei tässä kohtaa varsinkaan mieltä ylennä. Töitä järjestellään uudelleen ja keskitetään. 9 oman ammattikuntani työntekijää saa kenkää. Neuvottelun tulos annetaan julki lokakuun lopussa, eli juuri sopivasti kun sairaslomani on tällä erää päättymässä. Voi siis käydä niin ettei sinne tarvitse enää palata ollenkaan vaikka minulla pitkä irtisanomisaika onkin. Mieheni halaukset ja lohdutuksen sanat "kyllä me pärjätään" ja "sitten tulee jotain muuta tilalle" auttoivat ihmeesti pahimmalla hetkellä. Tiedän, että taloudellisesti kyllä pärjätään, mutta henkinen hyvinvointi onkin sitten toinen juttu. Mutta jos tervehdyn, vaikka väliaikaisestikin, niin olen valmis yrittämään sitä "jotain muuta".
Totuushan on, että ihminen viettää työpaikallaan lähes enemmän aikaa päivittäin kuin kotona. Joten kun tuo on nyt jo ollut minulta pois, toimettomuus alkaa ajan kanssa tuntua raskaalta. Jos tieto siitä varmistuu, että paluuta työhön ei enää ole, niin se vie tietyllä tavalla pohjaa toipumiselta. Mutta kaikella on tarkoituksensa, niin uskon ja yritän parhaani mukaan olla positiivisella mielellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti