Reilut kolme viikkoa olen nyt toipunut keuhkokuumeen jälkeen. Ilmeisesti vankka kokemusperäinen tieto lääkäreillä oli, kun kerrottiin että joillakin toipuminen vie kuukaudenkin päivät. Selän puolella oikealla tuntunut kaihertava kipu on siis hellittänyt pikkuhiljaa. Ei ihan täysin, mutta lähes. Alussa ollut voimattomuuden tunne meni loppujen lopuksi nopeasti ohi ja olen jo jaksanut lenkkiä kävellä ihan hyvin. Tosin näillä pakkasilla lenkit on vähän jääneet lyhyiksi ja suorastaan väliinkin.
Töihin menin taas toissapäivänä kun sairasloma loppui ja eilen jo tulin pois...lopullisesti. Minut siis irtisanottiin viimein ja sain onneksi lähteä saman tien. Kiitos siitä, ettei sinne tarvinnut jäädä puoleksi vuodeksi kitumaan, kuuluu esimiehelleni. Olin jo aikaisemmin sanonut, että jos hän tahtoo tehdä jotain hyväkseni, niin sitten tuon.
Hän yritti estää irtisanomiseni viimeiseen asti, oli muutenkin kannustava ja toivoa ylläpitävä niin sairauden kuin työnkin suhteen. Mutta iso pyörä kun oli lähtenyt pyörähtämään, sille ei voinut enää kukaan mitään. Ne henkilöt jotka asiakaspalvelukeskusta ovat olleet puuhaamassa, ovat eri paikkakunnalla eikä heitä kiinnosta pätkääkään se miten asiat muualla oikeasti ovat tai miten työt käytännössä on tehty. Se nyt kuitenkin tuli jo selväksi ettei asiakaspalvelukeskus käynnistynytkään sormia napsauttamalla niin kuin jotkut luulivat. Siellä ei ole pystytty hoitamaan eikä vielä aikoihin saada hoidetuksi asioita kunnolla. On niissä nimittäin ihan liikaa liikkuvia osia!
Pääsin pois, hyvä näin. Vaikka täytyy myöntää että pieni kuolemahan se tavallaan oli. Tänään olen sitä tässä miettinyt. Lähes 25 vuottahan siellä minulla vierähti, tykkäsin työstäni ja oman yksikköni ihmisistä. Me oltiin ihan hyvä tiimi. Maanantaina vielä viimeisen kerran käyn, vien työpuhelimen pois, suljen oven viimeisen kerran ja luulenpa etten sitä enää avaa. Silti yritän olla positiivisella mielellä. Uskon että kun joku ovi sulkeutuu, niin toisia uusia avautuu...
