Sädehoidosta

Tänään on kuudes kerta kun menen sairaalalle saamaan sädehoitoa. Miltäkö se tuntuu? No, ei sitten kerrassaan miltään!

Ensimmäisillä kolmella kerralla käynti kesti kuvauksineen n. 20 minuuttia. Otettiin siis vielä röntgenkuva, jossa näkyivät vain lonkan luut.  Kuvan ja aikaisemman TT-kuvan avulla varmistettiin hoitoa tarvitsevien imusolmukkeiden sijainti luihin nähden ja tämän tiedon avulla saatiin määritetyksi tarkasti säteilytettävä alue. Minulla tuo on n. 3 x 8 cm pitkulainen alue, ei kuitenkaan suorakaiteen muotoinen, vaan vähän reunoistaan "aaltoileva".

Hoidon aikana makaan selälläni pöydällä, jossa on jalkoja varten sellainen vähän urheilijoiden lähtötelinettä muistuttava kaukalo, jossa molemmille jaloille on oma kolo. Tosin tässä molemmat jalat on samassa tasossa jalkapohjat telineessä ja polvet hieman koukistettuina. Vain päällimmäiset housut tarvitsee riisua ja sen verran siirtää alempia, että iholla olevat kohdistusmerkit tulevat näkyviin. Kädet pidetään rinnalla kiinni toisissaan. Pöytää nostetaan ylöspäin ja hoitaja asettelee vartalon niin että kohdistuspisteet osuvat sädehoitolaitteen antamiin kohtiin. Laite suunnataan ensin suoraan ylhäältä määritellylle alueelle ja seinällä syttyvä punainen merkkivalo sekä hieman suriseva ääni kertovat milloin säteilytys on meneillään. Tuo kestää arviolta n. 10 sekuntia. Sitten laite kääntyy vartensa varassa vartalon ympäri pöydän alapuolelle ja sama 10 sekunnin surahdus siltä puolelta ja siinä se.

Ihan ensimmäisellä kerralla en osannut edes kiinnittää huomiota siihen surisevaan ääneen tai punaiseen valoon, vaan kuvittelin alkuvalmistelujen vasta olevan käynnissä kun kuvauslevyt varsiensa varassa liikkuivat pöydän sivulla. Kun hoitaja tuli silloin takaisin huoneeseen, kuvittelin hänen sanovan että nyt aloitetaan mutta hän sanoikin, että se oli siinä ja jatkuupi huomenna.

Nyt kun alkukuvausta ei enää tarvitse tehdä niin toimitus on tosi nopea. Eilenkin minulla oli aika 9:30, oli paikalla 9:16, pääsin saman tien sisään  ja auton kellosta katsoin sen olevan 9:28 kun lähdin ajamaan takaisin kotiin. Hoito on joka aamupäivä suunnilleen samaan aikaan. Vain yksi poikkeus on, juuri tämän päiväinen hoito, joka on vasta iltapäivällä.

Ensimmäisen käynnin yhteydessä sain ohjeita ja tietoa mahdollisista tuntemuksista, joita hoidosta voisi tulla. Sädehoito voi ärsyttää suolistoa tai virtsarakkoa ja aiheuttaa ihon punoitusta ja kuumotusta säteilytettävällä alueella vähän saman tapaan kuin jos olisi saanut liikaa aurinkoa. Hoito voi myös aiheuttaa väsymystä. Tämä kaikki on tietysti riippuvaista annetun säteilyn määrästä ja hoidettavan alueen sijoittumisesta. Aivan normaalia elämää voi elää, tietysti mahdolliset sivuoireet huomioiden. Jos esim. olisi ihon kuumotusta, saunassa olisi syytä laittaa iholle kylmä kostea pyyhe. Minulle ei ole tullut mitään noista oireista. Onhan se tietysti tietyllä tavalla väsyttävää lähteä aina samaan aikaan joka päivä sinne, mutta kaikkeen pitää osata suhtautua. Eihän tätä kestä nyt enää kuin yhdeksän kertaa.

Veriarvot kontrolloitiin 14.6. eli kaksi päivää hoidon aloittamisesta. Hb 127 (117-155), Leuk. 2.9 (3.4-8.2), Neutr. 1.7 (1.6.-6.2), Trom. 202 (150-260) CRP 4.

Neutrofiilit olivat taas nousseet pari pykälää, samoin hemoglobiini. Kokonaisleukosyytit hieman laskeneet. Tulehdusarvo 4 (yleensä ollut alle 3) kertoi ehkä  jo silloin tiistaina alkavasta nuhasta, joka vaivasi minua vielä viikonloppunakin mutta alkaa nyt jo olla sekin onnellisesti ohi.

Veriarvot kontrolloidaan seuraavan kerran 2.7. ja onkologin loppuarvio eli lääkärin vastaanotto on 3.7. heti viimeisen hoidon antamisen jälkeen. Samat verikoetulokset käyvät tällä kertaa 13.7. annettavaan Rituximab-ylläpiotohoitoon, ellei niissä ole mitään yllättävää huononemista.

Viikonloppuna käytiin lauantaina Linnanmäellä, yövyttiin Porvoossa  ja sateista sunnuntaita tuli vietettyä Ruotsinpyhtäällä Strömforsin ruukin alueella. Juhannusta on tarkoitus viettää kesämökillä Keski-Suomessa. Saunaa ja uimista, grilliruokaa ja viiniä, vehreää metsää ja lähdevettä, ehkä myös aurinkoa tai ropsahtava sadekuuro. Siinäpä se keskikesän juhla!

Sain viime viikolla soiton työharjoittelupaikastani ja sovin että menenkin töihin  jo 23.7. ja olen näillä näkymin sitten ainakin elokuun loppuun. Ennen työrupeamaa ehditään käydä Pariisissa ja sitten ajattelin vielä viimeisen vapaan viikon viettää sukulaisten ilona Itä-Suomessa!

Sädehoitoa ja vuosipäivää

Niin on onnellisesti vietetty tyttären lakkiaiset, stipendit ja kunniakirjat on plakkarissa ja yliopistopaikkakin jo varmistui. Joten olen oikein ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan!

Myös oma 6 viikon työharjoittelujakso on ohi ja ammattitutkintokin meni läpi että heilahti! Tosin tutkintotodistus minulle siitä tulee vasta myöhemmin. Koulutushan itsessään jatkuu vielä ATK-osioilla syyskuun loppuun asti. Heinäkuu sentään on opiskelutaukoa.

On siis ollut pää täynnä niin montaa muuta asiaa, etten ole ehtinyt tätä sairautta juurikaan miettiä.

Olen tämän alkuviikon nollannut tilannetta ja levännyt oikein totaalisesti. Nukkunut pitkään aamulla ja päivällä ja vähän illallakin ja vielä umpiunessa joka yönkin. Kai se kaikki hässääminen tutkinnon ja yo-juhlien kanssa on saanut takin melko tyhjäksi. Välillä olen vain istunut ja katsellut ulos ikkunasta kukkivia pensaita ajattelematta oikeastaan mitään.

Tänään sitten oli ajatukset palautettava tähänkin aiheeseen. Tulin juuri sairaalalta. Kävin sädehoitoyksikössä lääkärin vastaanotolla ja samalla sädehoidon suunnittelua varten TT-kuvauksessa. Kuvaus tehtiin nyt vain lantion alueelle ja samalla tehtiin neljällä pienellä tatuointipisteellä merkit, joiden mukaan hoitolaite sitten hoitojen aikana voidaan kohdistaa antamaan säteet juuri oikeaan paikkaan. Sädehoitoa annetaan minulle vasemman nivuseen jääneisiin pariin imusolmukkeiseen 15 kertaa peräkkäisinä päivinä, paitsi la-su ja juhannusaattona. Ensimmäinen kerta on ensi viikon tiistaina 12.6. aamupäivällä ja viimeisin näillä näkymin 3.7.12 Verikoekontrolli on jonain päivänä ensi viikolla hoidon alkaessa ja sitten hoidon päättyessä. Sädehoito on tässä tapauksessa kuulemma niin paikallista, että hoidetun kohdan ihon punoitusta lukuun ottamatta ei pitäisi tulla mitään ihmeempiä sivuoireita.

Olen saanut Rituximab-hoidon 14.5. ja se jatkuu edellen omaa tahtiaan kahden kuukauden välein. Edeltävissä verikokeissa arvot olivat jo ihan kohtuulliset. Hb 121 (117-155), Leuk. 3.3 (3.4-8.2), Neutr. 1.5 (1.6.-6.2), Trom. 208 (150-260), Krea 53 (50-90), K 3.9 (3.5-4.4), Na 139 (137-144)  ja CRP < 3.  Seuraava kerta Rituximabia on siis 13.7. ja  siihen liittyvä verikoekontrolli 6.7. aamulla.

Se ihomuutos, joka minulta poistettiin reidestä samalla kun leikattiin näyte imusolmukkeesta silloin 30.4, osoittautui muuten basalioomaksi, eli tyvisolusyöväksi! Kirurgi soitti tuloksesta myöhemmin ja kertoi että ei ole syytä huoleen, tämän tyyppinen ja niin pieni pilkku kuin se minulta poistettu ei tulisi aiheuttamaan harmia sen koommin, eikä tällä ihomuutoksella ole kuulemma mitään yhteyttä lymfoomaan. Mutta kertoi, että vielä varmuudeksi täytyisi leikata alueelta vähän isompi pala, ja että aika tulee myöhemmin postissa. Ajattelin silloin, että mitähän vielä! Sanoin vaan hänelle siihen, että kuule ei tunnu tämä tieto missään tämän toisen diagnoosin rinnalla.

Ihan hullua, en tosiaankaan ole melkein muistanut asiaa ennen kuin sain ajanvarauskirjeen. Jos tuo olisikin ollut vaikka vuosi sitten lymfooman sijaan todettu vaiva, niin kai sitä olisi taatusti  jo pompannut kattoon senkin takia, mutta nyt jää mokoma melkein vaille huomiota. Aika tuohon "jälkipoisto" -toimenpiteeseen on kuitenkin varattuna 26.7. Tosin oma lääkärini näyttää kirjoittaneen samasta asiasta: "Ihomuutos, josta patologi vastaa basaliooma, on tullut radikaalisti kokonaan poistetuksi, riittävät marginaalit." Tiedä tässä sitten ketä uskoa. Täytyy tuokin asia selvittää jossain välissä.

Kaikki hoitotoimet kuitenkin sijoittuu niin, etteivät ne estä minua lähtemästä 6.7. viideksi päiväksi Pariisiin, niin kuin on ollut suunnitelmissa. Siitä olen tosi iloinen!

Nyt vaan oleskelen, käyn kolme viikkoa saamassa hoitoa, teen puutarhahommia jos huvittaa. Jos ei huvita tai väsyttää loikoilen vaikka riippumatossa ja lueskelen. Matkan jälkeen vielä loppu heinäkuukin on lomailua. Sitten elokuuksi menen sinne työharjoittelupaikkaani sijaistamaan yhden kesäloman. Pientä lupausta oli, että jotain töitä voisi siellä olla jatkossakin, mutta sen aika näyttää niin kuin kaiken muunkin.

Lauantaina tulee muuten tasan vuosi kulununeeksi tämän diagnoosin saamisesta. On kuitenkin tullut taas uusi kesä, vaikka viimne vuonna näihin aikoihin tuli mietittyä useampaankin kertaan, että olisiko se se viimeinen kesä. Kaikki on kuitenkin nyt ihan hyvin, todella paljon paremmin kuin viime vuonna tähän aikaan. Tauti on nyt saatu hoidettua sisäpuolelta ja toiveissa on että sädehoito veisi loputkin ja pitäisi sen sitten mahdollisimman pitkään kurissa.

 Pienet murheet on menettäneet merkityksensä ja olen jo alkanut oppia, että elämä on tässä ja nyt. 
Eikä taitaisi tehdä pahaa kaikille nykyajan kiireisille ihmisille ajatella hieman asiaa. Joten Carpe diem - tartu hetkeen!