Olin viime viikolla aloittamassa koulua :) Kolme tuntia tiistai-iltana meni todella nopeasti. Totesin että aikaisempi kokemukseni tulee olemaan suureksi avuksi. Lisäksi tietysti tulee alan vaatimaa erityisosaamista, ATK:n kertausta ja uusi tietokoneen A-ajokorttikoe (entinenhän on minulla vuosimallia 2001) sekä englantia. Mutta kaiken kaikkiaan koulutus vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Torstaina ei ensimmäisellä viikolla ollutkaan tunteja vaan kokonainen koulutuspäivä lauantaina. Enhän minä sinne voinut sitten mennä koko päiväksi kun olin tuosta tietämättä jo sopinut ja maksanutkin hopeaketjujen viikonloppukurssin. Onneksi kyseessä on aikuiskoulutus eikä näin ollen osallistumispakkoa tunneille edes ole, jos muuten pystyy asiat opiskelemaan.
Kävin siis puolitoista tuntia koulussa, sen verran että sain mukaani jaetun materiaalin kotona luettavaksi ja suunnistin sitten klo kymmeneksi värkkäämään hopeaketjuja. Se olikin mielenkiintoista hopealangan kelauksineen, lenkkien sahauksineen ja punontoineen. Ehdin kahden, tai oikeastaan puolentoista päivän aikana saamaan aikaiseksi ranneketjun, yhdet korvakorut ja kolme riipusta. Tosi rentouttavaa oli puuhastella niitä omin käsin. Yksi pointti rentoutumiseen oli se ettei kukaan muu parista kymmenestä kurssilaisesta tuntenut minua eikä tiennyt sairaudestani. Puhuimme kyllä kaikenlaista muuta, autoimme toisiamme ja oli oikein mukavaa.
Viime torstaina otetun kokeen veriarvot olivat "normaalit" tähän tilanteeseen: Leukosyytit 3.9 (3.4-8.2) Hbl 115 (117-155) Neutrofiilit 2.6 (1.6-6.2). CRP < 3. Maksa- ja munuaisarvot normaalit.
Tänään olin siis kuudennen kerran saamassa sytostaattihoidon. Jotenkin kuvotti jo sinne lähtiessä. Hoitaja sanoikin ettei se ole epätavallista ollenkaan. Pelkkä ajatus tulevasta voi laukaista sellaisen tunteen. Muuten toimitus sujui entiseen malliin ja valmista tuli vähän klo 14. jälkeen.
Tällä kertaa minua kuskasi tyttäreni, jolla on syysloma. Tosin hän on flunssassa jo vähän niin kuin toista kertaa peräkkäin, mutta onneksi olen toistaiseksi välttynyt saamasta tartuntaa ja toivon ettei mitään sellaista tulisikaan ainakaan kahteen viikkoon, jolloin tämä viimeinen hoitokerta vaikutuksineen voidaan katsoa onnellisesti ohitetuksi.
Lääkäri kirjoitti minulle vielä yhden annoksen Neulastaa kun kysyin voisinko vielä saada sellaisen, että valkosolujen arvo palautuisi mahdollisimman nopeasti normaaliksi. Saan myös lopettaa vatsansuojalääkkeen (Somac) ja kihtilääkkeen tai oikeastaanhan se on munuaistoimintaa helpottava (Apurin) syömisen tämän viikon jälkeen kokonaan.
TT-kuvaus tehdään 3-4 vkon kuluessa ja silloin on myös veriarvojen kontrollikoe.
Aikoja tosin en saanut mukaani mutta tulevat postissa sitten aikanaan.
Kahden kuukauden kuluttua on sitten ensimmäinen tautia vielä hoitavan ja loitolla pitävän täsmälääkkeen (Rituximab) anto ja sitä ennen on taas verikokeetkin.
Joten tästä viikosta kun selviän ensi viikkoon on tämä vaihe tosiaan ohi! Jonkinlainen käännekohta se on ja mieli on nyt herkkänä. Kiittelin minua päiväpolilla nyt viisi käyntikertaa hoitanutta hoitajaa hyvästä hoidosta. Kerroin myös hänelle, että on ollut jollain tavalla kotoisaa kun hän on ollut aina siellä. Ollaan juteltu niitä näitä. Tällä hoitajalla on myös tapana hyräillä itsekseen kun hän asettelee letkuja ja lääkepulloja ja kerroin että se on tuonut mieleeni nyt edesmenneen äitini, sen kuinka äiti hyräili usein tehdessään keittiöhommia kun olin lapsi. Kyyneleet siis löysivät taas tiensä ja hanaa ei taida saada kokonaan nyt suljettuakaan.
Mutta kaikella on aikansa. Uusi pienokainenkin on syntynyt sukuun tämän kuuden hoitokerran jakson aikana. Onneksi kukaan ei vastaavasti ole kuollut. Vaikka sellainenhan se on, elämän kiertokulku.
Mielessä on kiitollisuus siitä, että olen saanut hoitoa, ja se on onnistunut ensimmäisen hoidon jälkeistä takapakkia lukuun ottamatta voisiko sanoa loistavasti. Ainakin säännöllisesti. En ole saanut mitään tulehduksia tai sairastunut muuten. Ainoa munuaisenikin on kestänyt rääkin ja pelittänyt ihan kiltisti. Vaikka leikkasin kerran veitsellä sormeenikin ja aika syvä haava tuli, parantui sekin ihan normaalisti. Positiivinen mieli on ollut enimmäkseen vallalla ja olen keksinyt itselleni tekemistä. Olen siis voinut olosuhteisiin nähden oikein hyvin.
Mielessä on kiitollisuus siitä, että olen saanut hoitoa, ja se on onnistunut ensimmäisen hoidon jälkeistä takapakkia lukuun ottamatta voisiko sanoa loistavasti. Ainakin säännöllisesti. En ole saanut mitään tulehduksia tai sairastunut muuten. Ainoa munuaisenikin on kestänyt rääkin ja pelittänyt ihan kiltisti. Vaikka leikkasin kerran veitsellä sormeenikin ja aika syvä haava tuli, parantui sekin ihan normaalisti. Positiivinen mieli on ollut enimmäkseen vallalla ja olen keksinyt itselleni tekemistä. Olen siis voinut olosuhteisiin nähden oikein hyvin.
Tästä eteenpäin tuntuu ihanalta odottaa sitä aikaa kolmen viikon kuluttua, jolloin ei enää tulekaan lisää sytostaatteja ja kuvotuksia. Elämä palaa pikkuhiljaa lähemmäs normaalia. Unohdin muuten pyytää sitä parin viikon sairaslomatodistusta tähän 30.10 päättyvän jatkoksi josta oli jo aikaisemmin lääkärin kanssa puhetta, mutta eiköhän se hoidu puhelimitse kun soitan hänelle.
Saisihan sitä sairaslomaa varmaan vaikka kuinka kun menisi työterveyteen. Mutta nyt en sitä tunne tarvitsevani. Huomenissa selviää sekin onko työpaikka häviämässä vai ei. Mutta se on pientä, jos vaan tästä muusta eteenpäin mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti